Kaipasin raikasta tuulenvirettä. En tiennyt, mistä sellaisen löytäisin, mutta minulla kävi epätavallinen tuuri, kun päätin pitää tauon auringonotosta ja shoppailusta ja nauttia lasillisen sangríaa – Espanjan kansallisjuomaa – erään hotellin ravintolassa. Istuuduin tuolille odottamaan ja katselin ravintolan muita asiakkaita. Ja tarjoilijoita. En ollut voinut olla huomaamatta, että saarella oli muutakin kuumaa kuin ilmasto: kaikkialla vilisi kuumaverisiä mallorcalaisia miehiä. Mutta itseensä tyytyväiset machotyypit ja heidän Blues Brothers -aurinkolasinsa, hihattomat paitansa ja hiestä kiiltelevät, pullistelevat lihaksensa eivät sytyttäneet minua. He käyttäytyivät kuin olisivat olleet varmoja siitä, että tytöt innostuivat juuri sellaisesta tyylistä. Ja siksi minä en innostunut. Kiusallanikaan.Tarjoilija seisoi baaritiskin vieressä ja vilkaisi toisinaan salin yli siltä varalta, että joku asiakkaista tarvitsisi häntä – mutta eri tavalla kuin minä tarvitsin häntä. Silloin tällöin hän kohotti hieman paitaansa rintakehältään, tuuletti itseään ja antoi minun ymmärtää, että olisi mielellään riisunut sen siinä kuumuudessa. Pian hän palasi muistilehtiönsä kanssa ottamaan tilaukseni. Hän katseli minua kohteliaasti kulmiensa alta, ja hänen katseensa oli täynnä kuumia lupauksia."Una sangría, por favor", sanoin hiljaa ja katsoin hänen vietteleviä huuliaan. Huulia, joita halusin niin kiihkeästi suudella...-