Puolitoista tuntia paahtavassa heinäkuun auringossa ilman varjopaikkoja, ja ratsastaja ja hevonen ovat molemmat hiessä. Olemme hidastaneet vauhtia paluumatkalla. Keinun hevosen tahdissa ja tunnen, kuinka jalkovälini painautuu satulaa vasten. Tunne on tuttu ja miellyttävä. Tavallisesti en kiinnitä siihen sen suurempaa huomiota, mutta tänään – kun kuumuus ja hiki ovat saaneet jalkovälini kostumaan – hevosen liikkeet antavat minulle raukeaa nautintoa. Ajatukseni harhailevat sinne tänne, mutta palaavat kuitenkin aina samoihin asioihin: fantasioihin, lapsiin ja Mikkeliin. Meidän suhteemme ei ole ollut viime aikoina parhaimmillaan. Pojat ovat jo lentämässä pesästä, mutta meidän kehomme tuntuvat kärsivän energianpuutteesta. Mikkel on edelleen se sama mukava, fiksu ja luotettava mies, jollainen hän on aina ollut, mutta näinä päivinä meillä on liikaa muuta ajateltavaa.Terassille vievä ovi on auki, ja pihalla nuori mies leikkaa pensasaitaa ylävartalo paljaana. Hän käyttelee isoa ja äänekästä trimmeriä kevyesti, ja pitkät vihreät oksat lakoavat kuin vilja leikkuupuimurin edessä. Juuri ennen kuin Pjotr ehtii pelästyä, mies huomaa meidät ja sammuttaa koneensa. Yletyn häntä tuskin leveään leukaan asti."Anna", minä sanon ja ojennan käteni, joka katoaa hänen isoon kouraansa. "Daniel", hän vastaa. Katseeni vaeltaa etupihan värikkäissä kukissa ja pensasaidasta trimmatuissa oksakasoissa."Sinulla on hieno hevonen", hän sanoo ja astuu lähemmäksi Pjotria. Hän antaa hevosen nuuhkia kättään ja taputtaa sitten sen kosteaa, punaruskeaa rintaa...Mitä välillämme tapahtuukaan?Lue myös Verhojen takana.-