Kuulin askelia, he olivat tulossa, kunniavartiokomppania. He kulkivat pitkin punaisia muureja, jotka suojasivat tätä valtaisaa mahdin pesää – Kremliä – Venäjän sydäntä. Siniset, tiukat univormut verhosivat heidän hyvinmuotoutuneita vartaloitaan. Jalkovälissäni sykähti, kylmän viiman purema ei tuntunut enää missään. Kauniit nuoret vartalot liikkuivat kurinalaista, yksitoikkoista liikerataansa. Mustat nahkasaappaat kalahtivat kuuluvasti jäiseen maahan. Koko paikka ja miesten asut olivat räikeä vastakohta heidän nuorekkaille, puhtoisille kasvonpiirteilleen. Pakkanen taltutti kiivaimman himoni ja mieleni päällä pyöri vain yksi ajatus: päästä mahdollisimman pian takaisin hotellille.Kiirehdin valtavan aukion poikki ja pääsin metroasemalle. Juuri ennen kuin katosin maan alle, kuulin huudon: "Privjet!" Käännyin ympäri ja näin kaksi hymyilevää kasvoa, nuori sotilaskaksikko. Pysähdyin, hymyilin takaisin, en tiennyt, mitä tehdä.Lue myös novellit Toivon niin... ja Kultaketju.-